Tästä se lähtee

Moi vaan kaikille! Tämän blogin valloittajaksi ilmoittautuu parisen päivää sitten kotiutunut keeshondneiti Tinja. Omistuksessani sattuu olemaan myös, ainakin seuraavan vuoden jonka vielä asun vanhempieni luona, kyseisen kessupennun isä, Sipe, joka varmasti niinikään tulee hyörimään taustalla. Koiria löytyy meidän taloudesta kessuttimien lisäksi vielä kaksi, mutta hepä jätämmekin täysin toissijaisiksi kavereiksi. ;)

 Tinjan kävimme hakemassa parin tunnin matkan takaa ja matka nyt sujui kaikin puolin hyvin, itse asiassa voin jo tässä vaiheessa todeta ettei pentu ole osannut tehdä mitään, mistä en erityisemmin pitäisi.
Ja mitä sitä nyt voisi sitten kertoakaan. Menneet pari yötä pentu on noussut kiltisti ensimmäistä kertaa silloin kun minäkin (6.30) ja syömisen ja tovin touhunnan jälkeen hiljentynyt uudestaan nukkumaan inhimillisempiin heräämisaikoihin. Sisäsiisteyden opettamisessakaan ei ole ollut mitään ongelmaa, sanomalehdet on hoksattu, vaikkei niitä päiväsaikaan tarvitakaan leikkimistä kummempaan kun neiti tekee hienosti kaiken pihalle aina kun sen sinne vie.
Hiljainenkin se (vielä) on. Päivän aikana haukutut haukut voisi jokaisena menneenä päivänä laskea vielä sormin ja hyvin riittäisivät.
Yksinolo sujuu nätisti ainakin puoleen tuntiin saakka, todettu on jo useampaan kertaan. Tinja ylipäätään haluaisi aina väsyessään omaan huoneeseen nukkumaan ja ahdistuu siitä ettei sinne pääse vaikka sitten yksin olemaan.

Samassa huoneessa Tinjan kanssa myllertää myös kaniherra Ade, joka ansaitsee Tinjan huomiota pelkkien nopeiden moikkausten verran. Ihan hyvä tilanne siis silläkin suunnalla.
Ja kun muitakin elukoita täällä suunnalla riittää niin jatketaan samasta aiheesta.
Ensimmäisenä kotiintulon jälkeen Tinjan kanssa moikkailtiin aitojen läpi kaikki koirat. Jokaiselta riitti hännänheilutuksia, mutta ehdottomaksi suosikiksi on noussut 10-vuotiaan laikanartun, Meten, aidan luona hyöriminen. Mette jaksaakin joka kerta olla vähintäänkin yhtä iloinen jälleennäkemisestä kuin pentukin.

Isäukko Sipen kanssa kokeilimme ensimmäisenä aidan ulkopuolella tapaamista. Sipellä on oma hm... ominaisuutensa pelätä pehmoleluja, ja samanlainen oli ensireaktio sylissä olevaan Tinjaankin. Sinne se aikuinen uros sitten vipelteli nurkkien taakse pakoon ja kurkisteli sieltä että joko hirvitys olisi viety pois näkyvistä. Hetken suostuttelujen jälkeen tuli Sipe hiiiitaasti lähemmäs, tällä kertaa vain ihmisiä moikkaamaan ja varoi huolella katsomasta tytärtään. Ja siitä taas tovi niin tuli tervehtimään pentuakin. Tinjan reaktio tähän puolestaan oli tömäyttää isämiestä tassulla kuonoon ja vispata häntäänsä mielettömästi.
Enempää ei sen jälkeen Sipeä häirittykään. Jopen (2,5v. polski owczarek nizinny, äitini koira) vuoro. Jope, joka muutenkin palvoo Sipeä maasta taivaisiin, päätti matkia äskeistä mallikuviota ja huomattuaan Tinjan hingun leikkiä ja mätkiä tassulla lähti sekin sitten töpöhäntä alhaalla pakoon sylissä olevaa pentuhirmua. Sori Tinja, ei kavereita tänään.

 Kissat puolestaan olivat kaikki ihmeissään. Minä itse suhtauduin niiden kohtaamiseen todella varauksella, kun aiemmat koirat ovat saaneet pennusta pitäen puoleensa vain sähinää ja vihaista mulkoilua.
Sen vuoksi tulikin yllätyksenä, kun muitta mutkitta koko kissakaarti seuraili parin metrin päästä pennun touhuja ja reippaasti tulivat yhtämatkaa sisätiloihinkin. Nekin kyllä leikkiyritykset torjuivat, yksi käpälänkin kanssa. 

Tänään, eli tiistai-iltana, oltiin Tinjan ja muiden koirien kanssa mökillä (joka on ehkä puolen kilsan päässä..). Samalla Tinja pääsi ekaa kertaa kulkemaan hihnassa ja äh... sekin meni niin yli odotusten, ettei mitään moitittavaa. Panta toki kutitteli välillä.
Ja Sipe näytti jo lämmenneen hieman ja kävi monta kertaa tervehtimässä pentua, vaikka enemmän näytti kaipaavan minun kanssa touhuilua ja huomionosoituksia ihmisten suunnalta. Tinja siirtyi mökkiin nukkumaan ja Sipe sai sitten kaipaamansa treenihetken (tokoliikkeitä pyörittelemme, vaikka kisat taisivat jäädä lopullisesti pois kuvioista). Illan päätteeksi käveltiinkin sitten kokoonpanolla muut koirat hihnassa Sipeä lukuunottamatta kotiin. Sipe on aina eniten ollut 'minun koira' joten siitä syystä se näytti nytkin minua seurailevan ja kiinnitti huomiota vain silloin tällöin keltaoranssin hihnan päässä hyppelevään pienoismalliinsa.

Voisin todeta, että mainio alku. 

Sipehän se